ulttuuri on tehokas mielikuvien välittäjä. Euroopassa suomalaisuuden kuvaa ovat viime vuosina kaikkein tehokkaimmin muokanneet töillään Arto Paasilinna ja Aki Kaurismäki. Ranskalaiset kriitikot ovat samaistaneet suomalaisen miehen Paasilinnan henkilöhahmoihin. Aki Kaurismäen elokuvien tunnusmerkiksi tullut lyhyt dialogi edustaa puolestaan tyypillistä suomalaista ilmaisua.
Berliiniläinen taksikuski kysyi minulta taannoin, puhuivatko kaikki suomalaiset samalla tavalla kuin Aki Kaurismäen elokuvissa. Sanoin, että puhuivat, ja taksimies sanoi epäilleensäkin niin. Samaisella Saksan matkalla minulle esitettiin kirjallisuusseminaarissa pitkä kysymys nuortenkirjallisuuden merkityksestä. Kysymys oli oikeastaan pikemminkin puheenvuoro, joka alkoi lauseella "eikö olekin niin" ja jatkui viisaalla argumentoinnilla, johon ei voinut kuin yhtyä. Sanoin olevani samaa mieltä kysyjän kanssa. Lyhyt vastaus pitkään kysymykseen huvitti yleisöä, ja jälkeen päin kaksi saksalaista kävi sanomassa, että te suomalaiset olette niin mainioita, kun puhutte samalla tavalla kuin Aki Kaurismäen elokuvissa. Aika häkellyttävä kokemus vastata taiteen luomaa kansallista mielikuvaa.
Suomalaisia ei juuri maailmantaiteen kentässä esiinny fiktiivisinä hahmoina. Kirjallisuudessa on muutama. Raymond Chandlerin romaanissa Pitkät jäähyväiset esiintyy suomalainen Kuissinen-niminen ulko-oven kokoinen mies, joka yrittää saada Philip Marlowen tutkimaan, oliko miehen naapurilla aikeita myrkyttää hänen pieni koiransa. Lieneekö Kuissinen ollut jonkinlainen väärä muistuma Kuusisesta, ainakaan ihan tyypillinen suomalainen sukunimi se ei ole.
Kovin sympaattista kuvaa Chandler ei suomalaisista anna, Kuissinen on kuitenkin rehellinen kaivinkoneenkuljettaja eikä gangsteri kuten Suomi-Pete, Pete the Finn Dashiell Hammetin Veristä satoa -romaanissa. Toinenkin asosiaalinen Finn-niminen henkilö on rikastuttanut Suomi-kuvaa maailmankirjallisuudessa, Mark Twainin Huckleberry Finn. Hänen suomalaistaustoistaan ei ole täyttä varmuutta, mutta johonkin sukulaisuuteen saattaisi viitata juoppo ja väkivaltainen isä ja voimakas vapaa-aikahakuisuus.
Agatha Christie kirjoitti itsestään karikatyyrin dekkarikirjailija Ariadne Oliverina, joka esiintyy puolessa tusinassa romaanissa ja parissa novellissa. Kirjailijattaren sankari oli suomalainen Sven Hjerson, joka oli puolestaan Hercule Poirot'n parodia. Rouva Oliver kirjoitti sankaristaan 46 menestysromaania, mutta kyllästyi tähän samoin kuin Christie Poirot'hon. Rouva Oliver sanoi, että jos joskus tapaisi tuon luisevan ja hontelon suomalaisen vegetaristin todellisessa elämässä, hän tekisi paremman murhan kuin koskaan aikaisemmin oli sepittänyt.
Hjerson esiintyi vain nimenä, kuten Desmond Backleyn suomalaisen kustantajan henkilökunta kirjailijan Suomeen sijoittamassa jännärissä Suomalainen nuorallatanssi. Len Deightonin Miljoonan dollarin aivot -romaanin Helsinki-kohtauksessa vilahtaa myös joku meikäläinen - ja kuvattiinhan elokuvaa Suomessa niin, että Riikaa esitti Porvoo, ja Turun linna oli vakoilupomon yksityisasuntona.
Hauskimpia suomalaisia henkilöitä mitä olen koskaan elokuvissa nähnyt on kuitenkin ruotsalaisessa Picasson elämä -leffassa nimipäähenkilön tyttöystävä, joka hurmaa taiteilijan laulamalla suomeksi jotain sen tapaista, että "osta kalakukkoa".
Jokaisesta kansasta on toisilla kansoilla piintyneitä ja yleistäviä käsityksiä. Suomalaisia on pidetty vähäpuheisina aina tuppisuisuutteen saakka. Aki Kaurismäen elokuvien kansainvälinen suosio varmasti vahvistaa tätä. Ja tottahan se onkin, suomalaiset eivät paljon puhele. Paitsi kännykkään - ja joka paikassa.