Kivi on viime aikoina esiintynyt monena suomalaisessa kulttuurielämässä. Jari Halosen elokuva, Mauri Kunnaksen Seitsemän veljeksen koira-versio ja hiljakkoin ilmestyneet Hannes Sihvon ja Aarne Kinnusen Kivi-tutkimukset pitävät kirjailijaa hänen oman tuotantonsa ohella esillä. Eikä syyttä, onhan Kivi Kalevalan ja Raamatun ohella suomalaisen kaunokirjallisuuden kulmakiviä.

Viljo Tarkiaisen vuonna 1910 ilmestynyt väitöskirja oli ensimmäinen laajempi Kivi-tutkimus. Sen jälkeen jokainen merkittävä kirjallisuudentutkijamme on osallistunut Kivi-keskusteluun joko yksittäis- tai laajemmalla monografialla.

Hannes Sihvon Elävä Kivi, Aleksis Kivi aikanansa on lähes monumentaalinen teos sekä sisäisen että ulkoisen laajuutensa takia. Komeasti taitettu ja kuvitettu kirja tekee kunnia tutkimuskohteelleen: sekään ei tyhjene yhdellä lukukerralla.

Sihvo lähestyy aihettaan perinteisen kronologisesti kirjailijan suvusta ja kotiseudusta käsin ja kertoo Kiven koulu- ja ylioppilasvuosista sekä valmistautumisesta kirjailijan tehtävään. Kivi kirjailijana -elämänjakso etenee Sihvon teosanalyysien myötä kohti Kiven henkisten voimien uupumista ja kuolemaa.

Itsenäisiksi kertomuksiksi erkanevat tarinat Stenvallien käräjöinneistä, ja erityisesti Matts Stenvallin, Kiven isosedän, rikollisesta urasta sekä Nurmijärven rosvojoukon vaiheitten erittelystä.

Sihvo on selvittänyt myös tarkkaan Kiven mahdollisia aatelistaustoja, ts. oliko hänen isänsä Adlercreuz-suvun syrjähypyn seuraus. Kirjoittaja ei ota asiassa varsinaisesti kantaa, vaan tuo lukijan harkittavaksi todistusaineistoa puolesta ja vastaan.

Analyysissään Sihvo paneutuu erityisesti Kiven teoksien taustateksteihin, kirjailijan maallisen ja kirkkolain tuntemukseen sekä Raamatun, katekismuksen, virsikirjan ja muun hengellis-siveellisen kirjallisuuden merkitykseen ja näkymiseen hänen tuotannossaan. Kiven pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ja sovintoon nousee tavallaan Sihvon tutkimuksessa fokukseen.

Mitään erityisen uutta tai paljastavaa tämä tutkimus ei tuo esille. Ehkä kuva Kivestä ja hänen ajastaan on vähemmän siloteltu kuin mitä aiempi tutkimus on esittänyt. Kiven persoonan problemaattisuus, taipumus alkoholismiin ja tasapainottomuuteen muillakin elämänaloilla ovat Sihvon Kiven henkilössä realistisesti esillä.

Sihvon kameran tarkennus on kirjailija Aleksis Kivessä, mutta kirjoittaja käyttää laajakulmaa. Niinpä tutkimuksessa piirtyy näkyviin sen nimen mukaisesti sekä päähenkilö että hänen henkinen ja aineellinen ympäristönsä. Sihvon lukeneisuus, kyky hallita laaja aineisto ja ennen kaikkea taito kirjoittaa tulevat hyvin esille. Se on kunniaksi tutkijalle eikä helppolukuisuus tee tekstistä triviaalia, pikemminkin päinvastoin osoittaa suvereenia asiansa hallitsemista.

Aarne Kinnunen on Kivi-asiantuntija, joka on nyt julkaissut tutkimuskohteestaan kolmannen kirjanmittaisen teoksen. Kirja Kiven näytelmistä ilmestyi 1967, Tuli, aurinko ja Seitsemän veljestä 1973. Loppuvuodesta ilmestynyt Seitsemän veljestä ja lukemisen juonet on eräänlainen tarkistus Kinnusen aiempiin romaanin lukukertoihin. Tuorein perustuu lapsenlapselle ääneen lukemisen kokemukseen. Tämän pakostakin hitaan lukukerran Kinnunen sanoo avanneen taas uuden näkökulman Kiveen ja hänen teokseensa. Kirjoittajan mukaan keino onkin ainoa: "tie Kiven syvyyksiin käy hänen teostensa kautta".

Kinnusen perusajatuksena on, että Kivi ei ollut mikään vaistonvarainen luonnonnero, vaan hän rakensi Seitsemän veljeksen tietoisesti sana sanalta.

Tutkimus käsittelee Seitsemän veljeksen lukemisen juonia neljässä luvussa, joista ensimmäinen keskittyy kuoleman läsnäoloon, toinen kahdennentoista luvun arvoitukseen, kolmas sanan pyhyyteen ja neljäs viimeisen luvun merkitykseen romaanissa.

Kuolema nousi Kinnuselle keskeiseksi ääneen lukemisen aikana. Häntä suorastaan hirvitti lukea romaania 6-vuotiaalle. Tutkimus on pitänyt Seitsemää veljestä ilostelevana ja humoristisena teoksena, jonka maailmasta kuolema on kaukana. Vaikka romaanissa ei kukaan veljeksistä tai heidän perustamiensa perheiden jäsenistä kuolekaan, Kinnunen tulkitsee kuoleman kytkeytyvän tarinaan pysyvästi veljesten mennessä Lukkarin oppiin, kun Juhani näkee Lukkarin oven pedon kitana.

Impivaaran tulipalo, pakeneminen Jukolaan, Hiidenkivi-kohtaus ja Tammiston lähes miesmurhaan johtanut tappelu syventävät kuolemanvarjoa. Kahdennessatoista luvussa kuolema ei ole enää nälkäkuoleman uhasta selviämisen jälkeen esillä. Kun Heinolan pataljoonaan nimismiehen komennon mukaisesti ei lähdetäkään, veljesten elämässä tapahtuu jyrkkä muutos: Eero lähtee lukemisen oppiin, muut veljet käyvät työhön käsiksi nostaakseen Impivaaran tilan sekä maanviljelyn että karjanhoidon kannalta kukoistukseen.

Kinnunen arvostelee erityisesti Matti Kuusta, joka on esittänyt romaanin kahdennentoista luvun aseman sekä heikkoutena että välttämättömänä. Se oli Kuusen mukaan rakenteen kannalta turha, mutta tarpeellinen tuodessaan esiin Kiven kokemusmaailmaa ja psyykeä. Kinnunen sanoo, että teoksen osien merkitys on tulkittava teosanalyysin ja romaanin kokonaisrakenteesta – siis itse teoksesta käsin ei sen ulkopuolelta, esim. elämänkerrallisten viitteiden kautta. Kahdestoista luku on siten suuren muutoksen kuvaus, jonka pohjalla on veljesten oma tahto.

Lukutaidon omaksuminen on Seitsemän veljeksen keskeisiä teemoja. Sanan hallitsemisen piiriin pääseminen karkottaa kuoleman läsnäolon. Yhdistettynä päämäärätietoiseen työntekoon lukeminen tekee veljeksistä yhteiskuntakelpoisia, hävittää alemmuudentunnon ja häpeän.

Romaanin viimeisen luvun merkityksen Kinnunen kytkee myös lukutaitoon. Veljekset eivät sen opittuaan enää joudu tulkitsemaan maailmaa tarinoiden ja perimätiedon pohjalta kollektiivisesti ja osin järjestymättömästi, vaan voivat itse tykönään rakentaa maailmankuvaansa. Kun veljekset palaavat Impivaarasta rintamaille, he ovat varustautuneet kielellisesti hyvin uuteen maailmaan. "Se on vapaampi kuin entinen, mutta ei vähemmän rikas, sillä perinne kulkee edelleen mukana." Lopussa siis yhtyy kaksi maailmaa – fyysinen ja henkinen.

Kinnunen tuo tutkimuksessaan Seitsemään veljekseen tarkennetun ja mielenkiintoisen lukemistavan. Sihvoon verrattuna hänen kirjansa on vaikeampi ja vaatii ehkä tottuneemman Kivi-harrastajan lukijakseen. Tällaiselle teos on vaivannäkönsä arvoinen.

Hannes Sihvo: Elävä Kivi. Aleksis Kivi aikanansa. SKS. 375 s.
Aarne Kinnunen: Seitsemän veljestä ja lukemisen juonet. WSOY. 186 s.