Paketti Bankokista

1. Luku
Internaatissa

Sade oli lakannut aamulla. Se oli ollut kevyttä kesäsadetta, melkein lämmintä. Marianna ajatteli Bangkokin monsuunisateita ja ikävä kouraisi sydäntä. Mitähän isä ja äiti tekivät? Hän katseli ikkunasta aamuista kaupunkia, joka höyrysi auringon lämmittäessä märkiä katuja. Liikenne oli verkkaista, helsinkiläiset olivat kesälomalla ja kaupunki oli melkein tyhjä. Suomi oli ruuhka-aikanakin autio maa Thaimaahan verrattuna.
  Auto kääntyi kadulta Internaatin edessä olevalle parkkialueelle. Mies nousi ulos, venytteli käsiään ja pyöritteli olkapäitään kuin olisi voimistellut. Sitten hän sytytti tupakan ja nojasi kyynärpäällään autoon.
  Kummallista, Marianna ajatteli.
  - Hei, ala tulla.
  Marianna säpsähti ja kääntyi ovelle. Jenny seisoi oviaukossa kirja kainalossa.
  - Mitä kello on?
  - Yhdeksän. Kaarina saa hepulin, jos myöhästytään taas tunnilta.
  - Missähän mun kirjani on? Marianna sanoi ja alkoi penkoa ikkunan edessä olevaa kirjoituspöytäänsä, joka oli kukkuroillaan tavaroita.
  - Tässä, sisään tullut Jenny sanoi ja veti naistenlehden alta suomen kielen oppikirjan. - Sinä voisit palkata minut sihteeriksi.
  - Minä palkkaankin, Marianna sanoi.
  Hän vilkaisi ulos. Mies seisoi yhä autonsa vieressä.
  - Se on taas siellä, Jenny sanoi ulos katsoessaan.
  - Niin on. Mennään.
  He ryntäsivät käytävään ja portaita alas aulaan.
  - Onko posti tullut? Marianna hihkaisi ohittaessaan vahtimestarin kopin.
  Mäkinen pudisti päätään, ja tytöt jatkoivat matkaansa kohti luokkaa. Sen ovi oli auki, ja Kaarina näytti taas ehtineen ennen heitä. Muut oppilaat istuivat jo paikoillaan keskusteluryhmäksi koottujen pöytien ääressä.
  Viereisen luokan edessä Jussi ja Sven löivät vetoa seuraavan lauantain jalkapallo-ottelun voittajasta.
  - Sven, saat satasen, jos Manchester häviää niitä aloittelijoita vastaan, sanoi Jussi.
  - Okay, lyödään vaan, Liverpool voittaa joka tapauksessa. Satasella saa monta jäätelötötteröä.
  Santeria taas ei jalkapallo kiinnostanut, sillä hän odotti talvea ja jääkiekkokauden alkua. Santerin toiveena oli ollut jo kauan ammattilaisura Toronton joukkueen hyökkääjänä.
   Anu huusi oppilaansa luokaan ja pyysi poikia unohtamaan hetkeksi urheilun. Nyt oli keskityttävä suomen kieleen ja sen vaikeuksiin.
  - Täsmällisyys on kuninkaitten kohteliaisuutta, Kaarina sanoi vähän nyrpeästi.
  - Sorry, Jenny sanoi, kun molemmat tytöt istuivat paikoillaan.
  - Me ei oltu aluksi myöhässä.
  - Miten niin aluksi? Kaarina ihmetteli.
  - Siten niin, että vasta perillä ollaan yleensä myöhässä, Jenny sanoi.
  Ja niin päivä alkoi. Kaarina alkoi tapansa mukaan paukuttaa kielioppia oppilaiden päähän. Objektia ja partitiivia, attribuuttia ja nominatiivia. Kukahan oli keksinyt kieliopin? Ja miksi? Varmaan joku häiriintynyt muinainen roomalainen, joka halusi olla tärkeä toisten silmissä.
  Kaarina-opettaja oli kuten aina jo tähän aikaan energinen eikä voinut ymmärtää, mikä kieliopissa oli niin pitkäveteistä, että toinen toisensa jälkeen kaikki alkoivat haukotella ja kaivata ensimmäistä välituntia. Mutta tosiasia oli, että kaikilla oppilailla oli paikattavaa suomen kielessä. Marianna ja Jenny samoin kuin Maija, Susanna, Santeri ja kaikki muutkin olivat asuneet vuosia ulkomailla ja käyneet siellä koulua. Nyt kaikkien kesäohjelmaan kuului suomen kielen kurssi Internaatissa ja loppukesästä vanhemmat tulisivat hakemaan lapsensa kotiin ties minne päin maailmaa.
  Vaikka ei koulu ihan ikävää ollut; aamupäivät menivät koulussa ja iltapäivisin opettajat Anu ja Kaarina järjestivät kaikenlaista ohjelmaa Helsingissä ja sen ympäristössä. Kello soi ja välitunti alkoi. Oppilaat ryntäsivät käytävään.
  Anu asui Internaatin lähistöllä. Aamulla hän polki pyörällä koululle ja oli sitten pirteänä valmis aloittamaan oppitunnit. Posket punaisina hän toivotti Mäkiselle hyvää huomenta ja juoksi kasseineen portaat ylös opettajainhuoneeseen.
  Tauon jälkeen aamupäivän tunnit jatkuivat, aurinko alkoi paistaa kuumasti isoista ikkunoista ja kesälomatunnelma alkoi haihtua ilmaan. Onneksi iltapäiväksi oli luvassa uintia Stadionin uimalassa. Mäkisen vaimo Leena oli jo luvannut laittaa eväskorit valmiiksi. Hän oli Internaatin kokki ja ymmärsi kyllä kasvuikäisten ainaisen nälän.
  Koulutuntien jälkeen Marianna ja Jenny veivät kirjansa huoneeseensa. Marianna vilkaisi ikkunasta ulos, mutta ei nähnyt punaista autoa eikä mitään muutakaan.
  Lounaan jälkeen suurin osa oppilaista lähti uimaan. Molemmat opettajat kantoivat pikkubussiin ruokakoreja ja kasseja.
  - Kumpi ajaa tänään? Kaarina kysyi vilkaisten Anua.
  - Aja vaan, olen aivan poikki.
  - Einsteigen, bitte, Eva huusi niin, että koko piha kaikui. - Pois alta, Pauliina!
  - Minäkin haluan istua ikkunan vieressä.
  - No, joutukaa nyt, muuten meidän aikamme menee kinasteluun eikä uimiseen jää aikaa, Anu yritti ystävällisesti.
  Vihdoin kaikki istuivat autossa, ikkunat veivattiin auki ja takapenkiltä alkoi kuulua laulua. Aamun sade oli vähän raikastanut ilmaa, mutta silti oli jo kuuma. Helsinki oli oikeastaan ihan hauska kesäkaupunki, meri toi avaruuden tunnetta ja keskustassakin oli puita ja pensaita. Ihan toisenlaista kuin kotona Sveitsissä, Pauliina ajatteli.
  Kaarina jarrutti äkisti, vasemmalta tuli punainen urheiluauto, joka ei tuntunut piittaavan liikennesäännöistä mitään. Onneksi ei käynyt kuinkaan ja matka saattoi jatkua.
  - No niin, perillä ollaan, Anu pyyhki hikeä otsaltaan.
  - Muistakaa ottaa tavaranne, ja joku voisi auttaa kantamaan eväskoreja. Ovatpa nämä painavia.
  Pojat olivat tietysti ensimmäisinä vedessä, he olivat pukeneet uimahousut vaatteiden alle jo koululla ja ryntäsivät kilpaa veteen. Toinen toisensa jälkeen kaikki pulikoivat altaassa ja nauttivat kesän lämmöstä.
  Kaikki meni hyvin niin kauan, kunnes Eva huomasi, että hänen silmälasinsa eivät olleetkaan nenällä.
  - En näe enää mitään!
  - Etkö jättänyt laseja kassiisi? kysyi Kaarina.
  - En tietenkään, minähän tarvitsen niitä, mutta nyt ne kai ovat tuolla altaan pohjalla, voi ei!
  Maija ja Susanna sukeltelivat löytääkseen paikan, jossa lasit voisivat olla. Kaarina oli jo noussut altaasta etsiäkseen käsiinsä uimavalvojan.
  - Odota, huusi Susanna. - Luulen, että näin lasit juuri tässä. Kyllä me ne haetaan, ei tässä apua tarvita.
  Samassa Susanna jo katosi, heti perään sukelsi Maijakin ja parin yrityksen jälkeen Susanna toi pinnalle Evan lasit.
  - Kiitos kamalasti. Olisin ihan pulassa ilman laseja.
  Lukaksen naama virnistyi pilkalliseen hymyyn.
  - Ajattele, et voisi ilman laseja huomenna edes kirjoittaa taululta niitä allatiivi- ja illatiivilauseita vai mitä ne nyt ovatkaan. Kaarinalla on niitä takataskussa vielä tuhansia. Minä olisin kyllä jättänyt ne lasit tuonne altaan pohjaan.
  Kaikilla tuntui olevan yhtä aikaa nälkä. Hetken kuluttua joukko Internaatin oppilaita istui pyyhkeillään nauttien Mäkisen Leenan eväistä ja mehusta.
  Kun iltapäivä alkoi taittua illaksi, ryhtyivät kaikki keräämään tavaroitaan kasseihinsa. Pikku hiljaa Stadionin nurmikenttä alkoi tyhjentyä ihmisistä ja parkkipaikalta kuului moottoreiden käynnistämistä.
  Anu laski nopeasti, että kaikki olivat paikalla, ja sitten alkoi kotimatka. Ilmeisesti kaikki olivat väsyneitä uinnista ja auringosta, kukaan ei jaksanut jutella, vaan matka taittui lähes täydellisen hiljaisuuden vallitessa.
  
  Mäkinen oli noussut ylös aikaisin ja asenteli jo ennen koulun alkua vesiletkuja Internaatin puistoon. Pitkä kuumuus oli jo muuttamassa nurmikkoa keltaiseksi, ja nyt oli korkea aika kastella se. Edellispäivän sade ei juurikaan ollut virkistänyt nurmikkoa, ja luvassa oli seuraavinakin päivinä hellettä. Mäkinen halusi tehdä työnsä rauhassa ennen kuin tunnit alkoivat ja häntä tarvittaisiin muihin askareisiin. Lisäksi posti tuli joka päivä suunnilleen samoihin aikoihin ja sen selvitys vei häneltä aikaa ainakin parikymmentä minuuttia. Oppilaiden vanhemmat ja kaverit kirjoittivat ahkerasti, joskus posti toi myös paketteja. Postinkantajan tuloon mennessä ulkotyöt oli pakko saada valmiiksi.
  Mäkinen tutki sireenipensaan oksia. Niitä oli katkennut melko lailla. Pelattu tietenkin palloa, Mäkinen ajatteli ja leikkasi sitten pensaan oksat siistimpään kuntoon. Samalla hän huomasi pensaan juurella rypistyneen valokuvan. Mäkinen otti sen käteensä. Ihan kuin Marianna. Hän käänsi kuvan ja yritti lukea sen takana olevaa tekstiä. Mitähän kieltä se oli? Sen kummempia ajattelematta Mäkinen työnsi valokuvan työhousujensa taskuun, vilkaisi kelloa ja käveli reippaasti pääsisäänkäyntiä kohti.
  Pikku hiljaa Internaatin huoneissa alkoi kuulua ääniä, herätyskellot soivat, ovet paukkuivat ja toinen toisensa jälkeen oppilaat juoksivat pesuhuoneisiin.
  Mäkinen kävi juomassa keittiössä kupin kahvia. Hän seisoi ikkunan ääressä katsellen sinistä taivasta. Ukkoskuuro tekisi hyvää. Ilma oli jo nyt hiostava. Taisi tulla ennätyskuuma päivä. Iltapäivällä oli parasta pysyä varjossa tai sisällä.
  Myös Marianna ja Jenny nousivat venytellen ylös - taas kerran viimeisinä. Molemmille tuli kiire.
  - Jenny, oletko yhtä hermostunut kuin mä? En usko, että osaan kokeisiin tarpeeksi. Kaarina on tehnyt aivan varmasti vaikeat kokeet vain näyttääkseen meille, että meidän pitäisi käyttää vapaa-aika pänttäämiseen eikä hauskanpitoon.
  - Sillä ei nyt niin väliä ole, Jenny sanoi. - Osaan mitä osaan ja sillä siisti.
  Marianna istahti sängylle ja alkoi kertoa Jennylle unta, jonka oli nähnyt.
  - Olin kotona Bangkokissa. En päässytkään ysiluokalle, vaan jäin luokalle. Isä oli tietysti vihainen. Hän halusi palkata minulle yksityisopettajan, koska väitti, että kaikki johtui vain siitä, että en osannut tarpeeksi englantia. Joka päivä tuli sitten koulun jälkeen aivan kamala opettaja meille kotiin. Hän oli melkein samanlainen noita-akka kuin Kaarina.
  Marianna oli vihdoin viimein saanut vaatteet päälleen, Jenny etsi taas Mariannan puolesta kirjat ja vihkot valmiiksi ja tytöt lähtivät huoneestaan.
  - Kyllä voit, Marianna, olla iloinen, että isäsi työkomennus Bangkokissa loppuu vuoden päästä. Sitten pääset takaisin koto-Suomen kouluun. En kyllä tiedä, onko täällä sen parempaa.
  Mariannan kasvoille tuli vakava ilme; juuri siksihän täällä oltiin pänttäämässä suomea. Isä ei jättänyt mitään sattuman varaan, jo nyt hän suunnitteli Mariannan tulevaisuutta paluumuuton jälkeen.

Edellinen sivu Seuraava sivu